Fokuslaiset vaihdossa: Forever Angels Baby Home-orpokoti - Emmi

Olen Emmi, sosiaalityön toisen vuoden opiskelija. Viime syksyksi hurautin Tansaniaan, Itä- Afrikkaan, maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Mwanzaan. Mwanzassa tein vapaaehtoistyötä Forever Angels Baby Home-nimisessä orpokodissa, ja lystin myötä suoritin myös sosiaalityön vapaaehtoisen harjoittelun.

Lähdin matkaan syyskuun alussa, kun muut aloitteivat Jyväskylässä lukukauden ensimmäisiä kursseja. Olin vieraillut Tansaniassa useamman kerran aiemminkin ja viettänyt edeltävän joulun Mwanzassa, joten en tippunut ihan keskelle uutta ja ihmeellistä vaan minulla oli jo kosketuspintaa sikäläiseen elämänmenoon. Baby Homen asukkaat ovat siis 0-5-vuotiaita, jotka ovat tulleet orpokotiin yleensä vanhempien kuoltua, hylkäämisen seurauksena tai huoltajien ollessa syystä tai toisesta kykenemättömiä hoitamaan heitä kotona. Lapset on jaettu kolmeen ryhmään: tiny babies, big babies ja toddlers. Organisaation tavoite on tukea lasten biologisia perheitä niin että lapset voisivat vielä palata kotiin tai sukulaistensa luo asumaan. Orpokodista myös adoptoidaan kansallisesti ja kansanivälisesti lapsia, joiden perheistä ei ole tietoa.

“Työ”päiväni alkoivat varhain auringonnousun aikaan, kun köröttelin Mwanzan keskustasta dala dala pikkubussilla vähän syrjäisempään kaupunginosaan Bwiruun, jossa Baby Home sijaitsee. Aamu lasten kanssa alkaa aamupalalla, aamupesuilla ja pukeutumisella. Oma roolini oli yleensä joko taaperoiden kuivaaminen ja rasvaaminen pesun jälkeen, tai vaikeimmin vammaisten lasten syöttäminen. Sitten lähdettiin puutarhaan leikkimään, kiikkumaan tai tekemään hiekkakakkuja. Päivät jatkuivat hyvin vaihtelevasti isojen vauvojen leikityksellä, pikkuisten syöttämisellä, taaperoiden aktiviteetteja kehitellen tai joskus pienillä retkillä ulos lastenkodin alueelta.

Baby Homen puutarha sekä taustalla leikkikoulu ja päärakennus.

Vapaaehtoistyöntekijöillä oli siis annettu suhteellisen vapaat kädet sen suhteen miten he halusivat ajoittaa työntekonsa. Minä kävin vain päivisin, enkä asunut Baby Homen Volunteer Housessa jossa useimmat vapaaehtoistyöntekijät asuivat. Tulin siis pääasiassa “aamuvuoroihin”, jotta saatoin lähteä kotimatkalle ennen pimeän tuloa jolloin yksin liikkuminen olisi ollut vaarallista. En siis asunut Volunteer Housessa siksi että minulla sattui olemaan otollinen tilanne majoittua (ilmaiseksi) Mwanzassa asuvan siskoni luona.

Kuten varmasti mihin tahansa uuteen ympäistöön tullessa, olin alussa aika hukassa, sekä lastenkodin käytäntöjen, kuin suuren lapsiryhmänkin kanssa toimiessa. Vaikka pienten lasten kanssa toimiminen on aika yksinkertaista, haasteita aiheutti aika ajoin se, että lapsilla oli ymmärrettävästi alituinen kisailu aikuisten huomiosta sillä he eivät olleet koskaan saaneet kenenkään jakamatonta läsnäoloa ja huolenpitoa. Välillä oli siis hieman kimuranttia olla johdonmukaisen tasapuolinen. Olin ollut etukäteen huolissani kielimuurista, ja toki se asettikin haasteita joissain määrin, mutta etenkin vanhimmat lapset ymmärsivät mainiosti englantia, ja pienimmän lapset eivät vielä edes puhuneet, joten itsessään lasten kanssa kieli ei ollut iso ongelma.

Alusta asti olin tiedostanut, että orpokodissa tulisi varmasti vastaan tosi karujakin tarinoita, ja niinhän se tietysti olikin. Olen aika pehmo ja halusin tietoisesti kehittää itseäni niin että en antaisi ihan kaiken tulla ihon alle. Välillä minun piti psyykata itseäni ettei itku tullut väärässä paikassa, ja minulle oli tärkeää saada sitten jossain muualla vähän vetistellä ja pohtia asioita itsekseni. En tiedä sainko lopulta “paksunnettua nahkaani”, ehkä hieman, mutta ainakin tunnen nyt itseäni taas hieman paremmin.

Viikkojen kuluessa omat tehtävät alkoivat muotoutua ja sekä henkilökunta että lapset tulla tutuiksi. Arkeen kuului onnistumisia mutta myös haastavia tilanteita. En ehkä päässyt “sukeltamaan ihan niin syvälle” kokemukseen kuin ne vapaaehtoiset jotka asuivat Baby Homen alueella volunteer housessa, ja pystyivät olemaan lasten kanssa halutessaan vaikka 24h. Toisaalta tuntui kevyemmältä itselle tulla aina päivän jälkeen kokonaan toiseen, “kotoisaan” ympäristöön.

Päätettiin järjestää marraskuussa jouluetkoilut meidän suomalaisporukan kesken. Seuraan liittyi myös paikallinen joulupukki lahjojen kera.

Aikani Tansaniassa sisälsi Baby Homen lisäksi siis paljon muutakin. Lenkkeilyä mielettömän kauniissa maisemissa, torilla samoilua ja ihmettelyä (ja sitä että minua ihmeteltiin), paljon mielettömän hyvää ruokaa ja hedelmiä(!), moottoripyörätaksien eli biki bikien kyydissä kurvailua (ja henkensä puolesta pelkäämistä), laadukasta siskoaikaa ja muutama upea matka intian valtameren äärelle.

Matkalta paratiisisaari Zanzibarille.

Minun on hankalaa määritellä tarkkaan mitä harkkani antoi minulle sosiaalityön opiskelijana. Juttelin paljon organisaation sosiaalityöntekijöiden kanssa, mutta en valitettavasti loppujen lopuksi päässyt ikinä varsinaisille kotikäynneille, mikä oli kyllä ihan perusteltua, sillä mzungun (valkoisen ulkomaalaisen ihmisen) läsnäolo olisi saattanut aiheuttaa liikaa hämmennystä ja viedä huomion keskeisistä asioista. Ehkä sain kuitenkin erilaista näkökulmaa meidän omaan sosiaalijärjestelmään, jota meillä täällä kritisoidaan monesta suunnasta. En väitä etteikö kritiikki olisi tarpeen ja aiheellista, tottakai se on, ilman sitä ei voida tunnistaa epäkohtia ja kehittyä parempaan suuntaan. Kuitenkin haluaisin, niin ärsyttävältä kliseeltä kun se kuulostaakin, pysähtyä aina välillä miettimään ja arvostamaan sitä miten paljon meillä on sellaista, joka on toisille ihan utopiaa. Henkilökohtaisella tasolla koen kokemuksen antaneen minulle paljon. Yhtenä merkittävimmistä asioista opin ihan alkeellisia käytännön lastenhoitotaitoja. Ennen Baby Homea en ollut eläissäni vaihtanut vaippaa tai syöttänyt alle vuoden ikäistä vauvaa tuttipullosta.

Tähän loppuun haluaisin sanoa että jos joku tätä lukee ja kokee intohimoa lähteä merta edemmäs tekemään vapaaehtoistyötä, suosittelen mitä lämpimimmin Forever Angels Baby Homea. Organisaatioon voi tutustua osoitteessa forverangels.org tai Facebookissa, jossa on paljon kuvia ja videoita Baby Homen ihanista kultapalleroista ja myös volunteerien arjesta.

Fokuslaiset vaihdossa: Mitä kaipaan vaihdosta ja mitä en - Ronja

Hei vaan taas! Oon ollut onnellisesti takaisin Suomessa nyt jo useamman kuukauden, joten onkin erittäin hyvä aika muistella viime kevään vaihtojaksoa ja pohdiskella mitä siitä jäi käteen.

Vaihdossa oli monta pientä asiaa, joita ikävöin tosi paljon. Kurssit tuntuivat todella helpoilta, joten koulunkäynti (ja käymättömyys) oli yhtä juhlaa. Rakastan pitsaa, ja Jenkeissä se oli ihan omaa luokkaansa. Muistoissani on ikuisesti myös yhden dollarin (!!!) maksanut long island iced tea.

Valkoinen ruusu ei vaan ole sama kuin Domino’s.

Eniten kaipaan kuitenkin niitä ihmisiä, joihin tutustuin ja joista sain läheisiä ystäviä. Meidän vaihtariporukassa oli niin ihania tyyppejä, ettei edes 11 tunnin road tripit tuntuneet pahalta. Ikävöin arkea näiden ihmisten kanssa: sitä, että tavattiin koulun ruokalassa, valitettiin samoista asioista kuin joka päivä, ja sitä että illalla kokoonnuttiin mun kämpille hengaamaan Mike’s hard lemonadet käsissä.

Taustalla tällä kertaa Chicago.

Vaihtarikokemuksessa itsessään ei ollut mitään, mitä en kaipaisi. Jenkeissä elämisessä taas on montakin asiaa, joiden puuttuminen nykyisestä elämästä on pelkästään positiivista. Ensimmäisenä tulee mieleen julkiset vessat, jotka vetävät itse itsensä. Nämä ”todella kätevät” kapistukset eivät ikinä toimineet kunnolla ja joskus riitti jo se, että avasi vessakopin oven niin vessanpönttö alkoi pitämään omaa show’ta. Missourin ikuinen tuuli on myös mun ei kiitos enää koskaan -listalla.

Eniten Missourissa eläessä ärsytti kuitenkin niin sanottu pelotteluilmapiiri. Jos kertoi esimerkiksi aikovansa mennä bussilla johonkin, niin ensimmäiseksi sai vastaan kauhistelua siitä, miten bussiasema on huonolla alueella ja miten koko hommassa tulee varmasti käymään huonosti. Melkein mitä tahansa tekemistä pystyttiin demonisoimaan ja jos kaiken sen negatiivisen puheen olisi ottanut tosissaan, niin olisi monta asiaa voinut jäädä tekemättä. Tästäkin huolimatta suurin plussa Suomeen paluussa on kuitenkin se, ettei tarvitse enää kuunnella Draken God’s plania, joka oli meidän vaihtari-iltojen suosituin biisi.

Vaikka muuttaminen ulkomaille puoleksi vuodeksi oli tosi kaukana mun mukavuusalueelta, niin en kadu sitä pätkääkään. Lähdin Missouriin avoimin mielin ja palasin Suomeen monia kokemuksia rikkaampana. Vaihtoon lähteminen on ja tulee varmasti aina olemaan yksi parhaimmista päätöksistä, mitä oon elämässäni tehnyt ja voin suositella sitä ihan jokaiselle.

Fokuslaiset vaihdossa: Raatikaisen reissublogi - osa 3

Jaa niin tämäkin…Tai siis tervetuloa takaisin Tuomaksen viihdyttävän blogisarjan pariin! Sarjan viimeinen kirjoitus kokoaa yhteen omia ajatuksiani ja tuntemuksiani vaihto-oppilaana viettämästäni keväästä Iso-Britanniassa. Pyrin nostamaan esille niin hyviä kuin huonojakin kokemuksia. Toivon mukaan näistä ajatuksistani on myös apua jollekin teistä, joka vielä harkitsee itse vaihtoon lähtemistä! 

Aloitetaan haasteista. Pidän omaa vaihtoaikaani varsin positiivisena kokemuksena. On kuitenkin väistämätöntä, että pitkässä juoksussa ilmenee myös haasteita. Vaihdos uuteen kulttuuriin ja uuteen oppimisympäristöön on iso muutos. Tutusta ja turvallisesta hypätään kohti uutta ja arvaamatonta. Ennen kuin uusi koti, koulu ja elämä tulevat kunnolla tutuiksi, voi arki olla jokseenkin hämmentävää ja sekavaa. Sosiaaliset verkostot menevät kertaheitolla uusiksi, ja vaihtarin elämää on alettava rakentamaan täysin uusien ihmisten kanssa. Vaihdon alku oli tosin ainakin itselleni sitä helpointa aikaa. Edellä mainitut ongelmat hautautuivat uusien ja jännittävien kokemuksien alle. Ensimmäiset viikot olivat vaihtoajan kiireisimmät. Tutustuminen kursseihin, koulun järjestelyihin ja uusiin ihmisiin vie paljon aikaa ja energiaa. Vastineeksi saa kuitenkin hauskoja muistoja, uutta oppia ja hemmetin siistejä Instagram-kuvia. Vaikein aika ainakin itselleni koitti vasta alun huuman jälkeen. Kaikki viikonloput eivät enää mennetkään matkustellen, ja koulussa pitikin alkaa käymään, edessä oli paluu ”arkeen”. Kyllä, arki koittaa myös vaihdossa, ainakin jos taloudellinen tilanne ei salli aivan koko vaihtoajan kestävää rellestystä. Arki uudessa ympäristössä voi tuottaa vaikeuksia henkisen jaksamisen kanssa. Jatkuvasti ei jaksaisi sosiaalisoitua aina niin pirteiden ja sosiaalisten ”How are you?”- vaihtareiden kanssa. Olen sentään suomalainen. Välillä haluaisin vain korkata oluen ja katsoa parhaan ystäväni kanssa urheilua kaikessa hiljaisuudessa. 
 

No, onneksi nykyaikana yhteydenpito myös kotimaahan on suhteellisen mutkatonta. Tämä ei toki poista ikävöintiä rakkaiden ihmisten luo. Itselleni kevään aikana haasteita toi myös yliopiston lakkoilu (josta enemmän edellisessä kirjoituksessani), hieman pahempi sairastuminen joka piti minut sängyssä useamman viikon, ”vaikeat” sääolosuhteet jotka laittoivat koko saaren sekaisin, sekä se että niitä hemmetin ranskalaisia täytyi syödä jokaisen ruokalajin kanssa. Enpä olisi ennen vaihtoon lähtöä uskonut, että salaattiakin voi vielä tulla ikävä. Yhteenvetona haasteista todettakoon, että vaihtoon lähtö ei välttämättä sovi aivan jokaiselle. Uudessa maassa ja koulussa asiat eivät aina suju ongelmitta, ja kaikkia lankoja ei pysty pitämään jatkuvasti omissa käsissä. 

Ei ole kuitenkaan syytä unohtaa, että vaihto-oppilaaksi lähteminen on kaikessa kliseisyydessään ainutkertainen ja unohtumaton kokemus. Itse en missään nimessä kadu vaihtoon lähtemistä, päinvastoin. Vaihtoaika tarjosi itselleni täysin uudenlaisen lähestymistavan omiin opintoihini. Vaihtoaika voi parhaimmassa tapauksessa antaa paljon uutta virtaa ja intoa myös opintoihisi Suomessa. Opintojen ohella pääsin matkustamaan paljon Iso-Britanniassa, ja näkemään kaupunkeja ja merenrantoja jotka eivät hevillä unohdu. Pääsin myös tutustumaan ihmisiin erilaisista kulttuureista, taustoista ja koulutusjärjestelmistä. Näistä kohtaamisista voi oppia paljon hyödyllisiä taitoja, mutta ei sovi unohtaa että näiden ihmisten kanssa voi pitää myös aivan hemmetin hauskaa. Kun löytää itsensä yksin vieraasta ympäristöstä, oppii myös paljon uutta itsestään. Sitä oppii nopeasti miten sopeutuvainen on erilaisissa tilanteissa, ja miten mieli reagoi esimerkiksi stressiin, epävarmuuteen tai koti-ikävään. Vaihtoaikana mielialat voivat vaihdella laidasta laitaan. Hyvät kokemukset kuitenkin vievät lopulta voiton, ainakin minun kohdallani. Näin jälkikäteen ajatellen, kirjoittaessani tätä tekstiä omasta kodistani Jyväskylästä, olen todella iloinen että lähdin. Matkaan oli todella mahtavaa tammikuussa lähteä, mutta vähintään yhtä mukavalta on tuntunut myös paluu kotiin. Voin henkilökohtaisesti suositella vaihtoon lähtöä todella vahvasti! Jos olet valmis ajamaan itsesi mukavuusalueen ulkopuolelle kohti uusia haasteita, voit saada vaihdosta ison kasan unohtumattomia kokemuksia. 

Nyt on aika kiittää teitä kaikkia kolmea ihmistä, jotka olette aktiivisesti jaksaneet lukea tätä blogisarjaa. Toivottavasti olette saaneet siitä jotakin hyödyllistä mukaanne, tai vähintäänkin hyvät naurut. Cheers mate! 

- Tuomas